Reviews on TUOTA TUOTA

The Wire / Joseph Stannard

For more than a decade, Finland's Fonal Records have been putting out music consistent with a loose aesthetic of DIY experimentation ranging from improvised acoustic psych-folk to progressive electronic music and beyond. Releases from Paavoharju, Shogun Kunitoki, Kemialliset Ystävät, TV-Resistori and ES (the pseudonym of label founder Sami Sänpäkkilä), packaged in the attractive, instantly recognisable Fonal card sleeves, indicate a keen awareness of the lure of the fetish object comparable with that of Factory, 4AD and more recently Southern Lord and Ghost Box. There's a certain element of sleight-of-hand in evidence here: before you even extract the cd from its luxurious housing, you're predisposed to like something that has been packegad with such care.

In the case of Kiila's third album, the premature good will is justified. Tuota tuota is a delight, a fresh collection of uplifting neo-psychedelic romps invested with a decidedly romantic edge thanks to Pekko Käppi's bracing, infectious violin. The performances are confident, unselfconscious and perhaps somewhat gauche as a result, but the gusto with which Kiila attack their songs is ultimately irresistible. The songs themselves indicate a compositional intelligence often lacking in ensembles of their ilk, moving from ballad to drone with immaculate timing and thoughtful orchestration. Suggestive of a more garrulous, less earnest Espers or a Scandinavian equivalent of cosmic American optimists Akron/Family, Kiila's latest is another feather in Fonal's already impressively plumed cap.

Dusted / Matthew Wuethrich

How we listen to popular as well as experimental music is well established. A personality or a back story to interpret the music through (Dylan going electric, say, or Lou Reed ‘inventing’ noise), a historical lineage or genre pedigree to place it in ("...sounds like..."), our own personal memories ("I first heard this piece when...") – these are the stuff of modern listening habits. When listening to Kiila, none of these devices come easily to mind, which makes their music especially problematic to interpret. 

The Finnish ensemble, now on its third full length, doesn’t have one central personality driving it, despite its relatively stable line-up. They can’t be said to play Finnish folk music, despite their use of traditional instruments like the kantele (the Finnish zither) and the jouhikko (the Finnish spike fiddle). Nor are they making overly popular or experimental music, despite their strong melodies, articulated rhythms and fondness for passages of creaking drones and cluttered improvisation. And in the recent attention on all things Finnish, they have stayed more in their shadows than units like Avarus, Kemialliset ysätävät and Islaja, despite sharing members with them. What is Kiila, then? Kiila is collective, Kiila is egalitarian, so personalities blend out of necessity, and diverse ideas emerge only if they serve the general direction of the ensemble. 

This collectivity shows in everything the group does, from the liner notes to the arrangements. Everyone who participated in the record (six core members and seven collaborators) is specified, but what they did and on which of the album’s seven songs they did it, isn’t. It’s not the individual contribution that counts; it’s the overall result. 

The arrangements, too, are studies in democratic music making. There are no solos, the vocals are always sung in unison (the sole exception being Laura Naukkarinen’s sweetly narcotic vocal on "Niin kuin puut") and a handful of instruments, electric and acoustic, always seem to be playing. Organs, electric bass and guitar, a full drum kit and assorted electronics share equal space with the acoustic folk instruments, flutes, harmonium and a bevy of small noisemakers. 

Kiila’s greatest coup, however, is shoehorning genuine song craft into this mix without upsetting the balance. In its eight minutes, the robust "Portaissa" travels from an emphatic shout-down groove to a dense psychedelic rave-up and back again. A surprising double-time refrain energizes "Kehotuslaulu," turning it from a stinging complaint into something all together more dangerous. Just as impressive, but more nuanced is album opener, "Viisi hirvasta." For its first half it’s a hypnotizing instrumental built from plangent strings, stray percussion, and a recurring melody on the bass, until a half-chanted/half-sung passage emerges near its conclusion, making you wonder if it started life as a song, a poem or a jam. 

Tuota tuota is full of moments like these, where you have to question how it is your listening, as all your usual hierarchies are upended and genres turned on their heads. That you at first don’t quite realize Kiila is doing this is remarkable; that they make it seem so natural is even more so.

Pitchfork / Andrew Gaerig

There is no beginner's Fonal band: Every artist on the familial Finnish label wilds off in strange directions, eschewing almost all Western music norms and most others as well. But Kiila, one of the only Fonal bands who occasionally flirt with English (their debut album: Heartcore), might be close: Tuota Tuota, the band's third album, trades in lush, North-country arrangements and silvery group chants. You can probably still count the truly coherent pop moments on one hand, but the fact that you can count them at all places Tuota Tuota squarely on Fonal's skinny axis of accessibility.

Faust have long been considered the most bucolic of the Krautrockers, famously recording their albums in an old schoolhouse; Kiila aim for that sprawl on Tuota Tuota ("Well Well"), the six-strong troupe extending their many limbs over all manner of countryside tremble. Kiila unsurprisingly trade in European traditions, echoing the shapeshifting Incredible String Band, the elegant hum of John Martyn, or the accumulating stir of Peter Brötzmann and so many other free improv stalwarts. An intimidating list of influence, maybe, but Kiila rarely strain or stumble on Tuota Tuota. Opening hymn "Viisi Hirvasta" is as careful and reverent as anything the band has put to tape. Simple acoustic guitar lines mix with surface stirring until, three minutes later, a strident fiddle grabs the song by its collar, if only for a moment, and shakes some clarity out of it.

That same fiddle announces the purposeful, rock-land gait of "Kevätlaulu", which Kiila proceed to rollick through for three no-fat minutes. This sort of between-tracks interplay benefits Tuota Tuota, whose seven tracks alternate between short and peppy and long and winding; it even spins like one of those old Faust albums. The affair is more strung-together and traceable than 2004's Silmät Sulkaset, which saw Kiila falling more in line with Fonal's reputation for untenable forest children. The contrasts are heartfelt and charming, if occasionally jarring: Moments after "Niin Kuin Puut" delivers the album's most tender country paean, "Kehotuslaulu" proposes to build an entire song out of a fiddle breakdown. It is fun music in a decidedly un-fun realm (Finnish-language experimental music), and even when Kiila return to softer compositions, Tuota Tuota retains an air of parlor-room conversation.

The final six minutes-- devoted to "Pöllötulkin Mietteet", which charges downhill on strangely phasing funk guitars, wildman organ and ornery trumpeting-- provide a strange end to an album mostly intent on crafting homey, wooden revelries. But Kiila never ask you to gulp down their sprawl: the jamming is modest, the songcraft repeatable and molded. Tuota Tuota joyfully balances the band's experimental tendencies with tender, aged songcraft. Tuota Tuota is friendly skree for the intimidated.

Foxy Digitalis / Kevin Richards

This is the third full length by Finland’s Kiila, and from the sound of it, this band has spent a lot of time in the woods crafting these intricately arranged songs. Each track is overflowing with loads of small production details which instantly please the ears with every listen. Definitely check this one out.

Their sound captures many of the best elements of much of the free folk and other improvisational folk-oriented forays of their homeland and crafts them into six finely tuned songs with a lot of fascinating arrangements which make great use of the eight piece ensemble of musicians. Imagine Avarus or Keijo making an album as hooky and accessible as Dungen, while maintaining their same sense of sonic experimentation to great success and you would have a pretty good approximation. Loads of toys, acoustic instruments, and trippy guitar sounds galore with vocals in Finnish all molded into one gloriously sweetly clattering mess of a sound rendered in glorious hi-fi. I can definitely see myself listening to this one quite a bit this fall.

This is one of the standout releases I have heard this year and my enjoyment of this album grows with each listen. Yet another reminder as to why Fonal is a label to pay attention to.

Volcanic Tongue / David Keenan

Long-time since we heard from one of the secret jewels of the Fonal family, Niko Matti-Atti’s Kiila. Kiila manage to channel so much of what was great about classic 1st generation acid folk and communal psych without ever sounding particularly reverent, balancing delicate, spidery arrangements with moments of supreme heaviness and Velvets-style drone. The vocals here are great, massed voices hovering over a weave of strings. Indeed, the violin playing kinda colours most of the album, with a bold, raggedy style that brings to mind The Dirty Three. When they kick in – and the studio sound really adds to the ‘weight’ of the group – they have a proto-monolithic style that’s almost comparable to the Silence-era greats but it’s the moments of low-level space whispering form and weird webs of electro-acoustic confusion, super intimate in their construction and understated in their appeal - that will keep you coming back. Kiila were kind of the secret stars of Subcurrent’s Finnish night back in the day and it’s great to hear from them again.

Sound Fix / M.L. Thrope

Another winner from Finland’s Fonal imprint. Kiila is a six-member outfit, except for when it numbers eight, or more, which is sometimes, when the Earth tilts into a cosmic storm just a bit. On the superb Tuota Tuota, the group floats through gloriously ramshackle folk songs comprising many instruments, coming together in tightly swirled compositions that suggest a modern, psych- and nature-loving Fairport, especially on the stirring “Kevätlaulu” and the madly caterwauling “Portaissa,” which calmly pivots in circles around repeating two-note signatures even as the music comes wildly unspun. (“Tuota tuota” translates as “well, well,” which for some reason also makes me think of Fairport — it just sounds like an album title they might’ve gone with too.) When a getting-free sax comes in on the closer, “Pöllötulkin Mietteet,” you’ll realize (if you hadn’t already) that you’re listening the one of the year’s best underground records of any provenance.

Forced Exposure

This is the third full-length album by Finland's Kiila. Born of peaceful, focused work and intense rehearsals with friends, interspersed with sleep and meal-times, Tuota Tuota ("Well, Well") features an eight-strong core line-up -- but, as always, the composition of the group varies according to need. This is an album that consists of many details: the sound is full, the web of acoustic and electric instruments more varied and carefully orchestrated than before, and now, it is completely unnecessary to separate the electronic from the non-electronic components. Different traditions of folk, psych and pop music intermingle with electronic music and improvisation, tones and sounds. From Incredible String Band-ish folk-troubadour jams to gentle acoustic fireside ballads rendered in plucked guitar and scratchy fiddle lines ala Vetiver or Espers, to freakier space-jazz meanderings, this album's ultimate reward lies in its commitment to solid, glorious song-structure rooted in a long-established folk-rock tradition. The motifs in the songs are not easy to convey in English, but the titles reveal some clues: master of the house, elk antlers, tree bark, sound of rapids, fog, letters, calves, fingers. The words sound archaic, anachronistic or timeless, the language of myth, even -- but can it be something else, too? Tuota Tuota is an excellent culmination of Kiila's history and cultural landscape, proving them to be among Finland's finest founders of the new-growth forest sound.

Other Music

If you happen to speak the Finnish language, you'll find Kiila's third full-length rich with native folklore imagery running throughout the record. But for the rest of us, the mysteriously sung melodies only add to the collective's enigmatic blend of various traditional folk music strains, psych-pop, electronic and improv. For the uninitiated, this is a rewarding journey that fans of free-form psychedelia, from Harvester to MV & EE, will come back to again and again.

Other Music / JT

Meaning "well, well" in the band's native Finnish, Kiila's third full-length is a
delightfully light hearted affair. Where many other similarly placed bands have drifted
off into avant-folk weirdness, Kiila have instead opted to go high budget and have
produced their glossiest record to date. In fact, if you didn't know better you might
confuse /Tuota Tuota/ for a mainstream Finnish pop record, folk-pop for sure, but there's
little in the way of abstraction or the discordant thrum we've come to expect from the
Fonal imprint. These are proper songs -- jingly, jangly and everything in between with
all the good feeling to boot. It's charming too, with hooks that drag you out of your
technological grind into a world of seas, sun and cloudberries, and the kind of lilting
vocals you can only imagine to understand. But understanding the lyrical content was
never the charm of Kiila -- rather we drift into the tones and the syllables, listening
to the voice as simply another instrument rather than a storytelling device. In time
you'll even forget you're listening to another language at all, and the unheard words
will make perfect sense. Finnish folk finally released itself from the forest.

Aquarius Records

Of all the Finnish bands we love, and all the bands on Finnish label Fonal, Kiila might just be the most traditionally indie rock. But then that's really relative, since we're talking about Finland, and the fact that Kiila is made up of members of other, much more far out bands like Es, Kemialliset Ystavat, Avarus, Anaksimadros. So you can figure that even though Kiila traffic in indie rock, it's unlike most indie rock you know.

Right off the bat the first track reminds us of a much more blissed out folkier Animal Collective, chiming guitars, delicate fingerpicking, softly tangled harmonies, reverbed abstract vocals, sunshine-y and dreamy, really quite lovely. The rest of the record is not so blissed out though, the second track is a fiddle laced bit of indie rocking, jangly guitars, propulsive drumming, lots of swirling drone-y organs, and much more traditional sounding vocals, in fact it almost reminds us a little of Wilco, albeit filtered through the cracked Finnish pop sensibility. The rest of the record continues in a simialr direction, channeling much of what we love about indie rock, but infusing it with plenty of twang, Finnish forest folkiness, and plenty of off kilter weirdness, whether it's thick sheets of undulating buzz, fluries of birdsong, streaks of tripped out effects or thick swells of rumbling low end crunch, those various elements are deftly woven into more traditional pop smithery.
A few tracks revisit the dreamy folkiness of the record opener, stripped down to just acoustic guitar, fiddle and voice, while others are almost entirely vocal harmony drive, and at least one is a gorgeous droned out synthscape, and another is a ramshackle horn flecked, chaotically percussive tripped out free jam.
The sounds are lush and beautiful, jangly and poppy, and just a little bit twisted and fractured, they may be the most 'traditional' sounding of all our Finnish faves, but that still means this is weirder and more awesomely abstract thatn 90 percent of music out there.


The label's release notes about this third album from Kiila details how difficult it is for non-Finns to get in tune with the band's latest batch of material. Apparently the lyrics are very much suggestive of Finnish myth and folklore, evoking "elk antlers, tree bark, sound of rapids, fog, letters, calves, fingers.", but the music itself speaks a universal tongue, stringing together loose threads of electrified folk, psychedelia and even free-jazz. While a sense of freedom permeates these recordings there's also a firmly structured, well-rehearsed feel to the performances, detangling tracks like 'Kevatlautu', whilst leaving enough primitive electronic detritus and sprawling, expressive violins to remind you that this isn't an ordinary folk-rock record. Quieter moments such as 'Niin Kuin Puut' reinforce a sense of creative kinship with bands like Espers, reaching far back into the recesses of rootsy acoustic traditionalism while putting a sufficiently leftfield spin on proceedings to remind you that this is a Fonal album you're listening to. The songs come off their hinges for 'Pollutukin Mietteet', a psych-improv jam that brings to mind the most far-out works by MV & EE or Wooden Wand in his Vanishing Voice days. By this point you'll have experienced the full expanse of Kiila's rich and multifaceted output, and it makes for an enduring album that rewards repeated listening.

Norman Records

Kiila are an ever expanding collective of friends from Finland whose new record 'Touta Touta' is one of many releases that have seen the band evolve and mutate dependent upon their circumstances. The music on 'Touta Touta' is considered and focused with an emphasis on traditional folk song arrangements. There are some great moments on the this record with great use of duel harmony vocals with an interesting selection of instruments. The use of strings reminds me of dEUS and the sonic treatment brings a krautrock element to this folksy jams. Third track 'Portaissa' totally wigs out at the end and brings to mind all sorts of pyschedelic recordings. It's well tasteful yo! The vocals are all in Finnish so I can't shed much light on what the songs are about but their Myspace reveals that they touch upon themes of knowledge and work, the fluctuations of inspiration and threat. I think it'll need another listen before it completely sinks in but 'Touta Touta' sounds like a definite grower with alot of variety to sink your teeth into.

Rough Trade

'tuota tuota' is the third full-length album by kiila, who's eight-strong core line up deliver a killer collection of psych-folk delights; beautifully refined arrangements and memorable songs develop into full blown cosmic freak outs, making 'tuota tuota' an instant hit for fans of artists such as espers and akron/family. a combination of gentle campfire folk and explosive, fuzzed-out jams, bring the songs to a whole new level of contemporary psych. there's enough here to satisfy the fairport and sun ra audiences alike. quite spectacular.

Sound of Music / PM Jönsson

När jag fick Kiilas tredje album i samband med Kolonikvällen på Pusterviksbaren i början av maj där flera Fonalartister spelade nämnde Sami Sänpäkkilä (Fonal, Es) Comus och Espers som referenspunkter. Och det stämmer verkligen. Kiila flippar loss lite mer än Espers, blandar in fler stökiga element i de trolska melodierna än den amerikanska gruppen, men vandrar in i samma nyfolk-territorier. Ja, nyfolk och nyfolk, parallellerna med det brittiska kultbandet Comus är lika starka. Och den sista, instrumentala ”Pöllötulkin Mietteet” startar med mystisk Nico-känsla och mynnar ut i frijazz/frirock-trådar.

Jag har konstigt nog inte hört Kiila förut och kan inte jämföra med tidigare skivor. Bandet bildades redan 1993 som en duo av Niko-Matti Ahti och Sami Sänpäkkilä, medlemmar har försvunnit och tillkommit, ett dussin musiker spelar på ”Tuota Tuota”, när Kiila turnerar i sommar/höst är det ett sexmannaband.

Mina öron har nästan överdoserat på den här typen musik de senaste åren. Men Kiila hittar en egen stig, redan ett par sekunder in i öppningsspåret ”Viisi Hirvasta” är jag fast, nynnar med i den medryckande melodin som tar fart med nyfikna akustiska gitarrer, fiol, försiktigt slagverk och sång på finska. Det är som att vakna upp tidigt på morgonen med vetskapen om att dagen kommer att innehålla många upplevelser.

Vissa låtar har psykedeliska färger, tempot vrids några varv, ljud snurrar omkring, men utan att dra iväg särskilt långt från den inledande känslan. Ibland kan det vara ett problem när man inte förstår texterna. Och tvärtom, det kan öka fascinationen, olösta mysterier i musiken som ger ytterligare en dimension. Skulle låtarna vara lika bra om sången vore på engelska? Kanske. Nja. Antagligen inte.

Språket är en anledning till att ”Tuota Tuota” lockar mer än många liknande anglosaxiska skivor. Och det är ett stort plus att banden/artisterna på Fonal sjunger på finska. Det blir mer – för att använda ett ofta bespottat ord – äkta. Eget. Ännu en spännande skiva på ett av Skandinaviens bästa skivbolag.

Vertigo / Tuomas Kärkkäinen

Tunnen toisinaan kateutta esimerkiksi Länsi-Afrikan maiden, Mongolian ja Intian asukkaita kohtaan, koska heillä on musiikkiperinne, joka tarjoaa jännittäviä näkökulmia nykyiseenkin populaarimusiikkiin sulautettuna. Meillä täällä Suomessa on tunkkaista laahausta, jota ovat päivittäneet lähinnä Värttinä ja Kaustisen pelimannit vähemmän innostavin tuloksin. Ei oikein nappaa.

Mutta vika ei ole kansanmusiikissamme, vaan päivittäjissä. Sen osoittaa suomalaisen undergroundin – tai metsäfolkin, kuten liikehdintä kansainvälisesti tunnetaan – superkokoonpano Kiila. Bändin kolmannen levyn tekijöiden ansioluettelosta löytyy sellaisia artistinimiä, kuten Kemialliset Ystävät, Avarus, Anaksimandros, Office Building ja Lau Nau. Mielenkiintoiseen musiikkiin joukkio on siis muuallakin yltänyt.

Kiila ei kuitenkaan ole vain ”mielenkiintoinen” – sanalla kun on helppo tarkoittaa musiikin olevan periaatteessa sympaattista mutta käytännössä vaivoin kuuntelukelpoista. Tuota tuota on hupsuttelufolkin genressään nimittäin yllättävän helposti lähestyttävä levy. Välillä Kiila päästää soittonsa laukkaamaan vapaana moneen suuntaan samaan aikaan, mutta ei liian usein. Kuulijan keskittyminen ei pääse herpaantumaan. Suomalaiselle kuulijalle suomalainen kansanmusiikki on väkisinkin tuttua, joten Kiilan levy tavoittaa kalevalaisella poljennolla ja jouhikon kaltaisilla perinnesoittimilla jotain epämääräisen tuttua, kuin pikkuserkun jonka on nähnyt viimeksi ala-asteikäisenä.

Mutta toisin kuin pikkuserkun seurassa helposti käy, Tuota tuota ei aiheuta rystyset valkoisina pyristeltyä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kiila on serkuista se, jonka kanssa huomaa säilyttäneensä mentaalisen yhteyden vuosien saatossa. Ja on ilahduttavaa huomata, että vuosien saatossa tämä on onnistunut kasvamaan omalaatuiseksi, viisaaksi persoonaksi.

Sue / Pyry Hallamaa

Siinä, missä Suomessa monet tuntevat Fonalilta korkeintaan Tv-resistorin, Riston ja Eleanoora Rosenholmin ja pitävät sen muita bändejä erittelemättömänäkokeellisena ulinana ja kohinana, ulkomailla levy-yhtiöllä on maine pikemminkin mystisen, luonnonläheisen folkin julkaisijana. Kiila sopii tähän kuvaan kenties parhaiten, sillä yhtyeen musiikissa kuuluu pop-yleisölle tunnistamattomia kaikuja suomalaisesta kansanmusiikista ja heleästä 1970-lukulaisesta popista kuten Pekka Strengistä ja Magion aikaisesta Liekistä.

Kiila ei ole selvästikään nimennyt levyään reaktiona pakottaville vaatimuksille olla tuottava ja hyödyllinen, vaan rauhallisen miettimispaussin merkiksi. Asiallisten hommien parissa kyllä ollaan, soittamassa sävellettyjä kappaleita joilla on hahmo, mutta ajoittain niistä otetaan hengähdystaukoa ja annetaan musiikin seikkailla vapaammin sinne minne se sattuu haluamaan. Vaikka äänimaailma yltyisi elektroniseksi tai voimakkaaksi, kaikki tuntuu koko ajan hyvin luontevalta. Koko levyn tunnelma on miellyttävän turvallinen ja rauhallinen.
Tuota, tuotan kuuntelu tuntuu samalta kuin mummolan ullakon tai tavara-aitan tutkiminen. Sieltä löytyy ihmeteltäväksi kaikenlaista viehättävää, jonka taustoja on kiva aprikoida ja jolle voisi keksiä vielä jotain uutta käyttöä.

Rumba / Antti Lähde

Kiilan lumo säilyy, vaikka musiikki muuttuu

Kiilan kahdeksan vuoden takainen Heartcore-albumi on yhä yksi ehdottomista suosikeistani Fonal Recordsin tuotannossa. Sen perusteella en tosin uskaltanut odottaa bändin kolmannelta albumilta yhtään mitään.

Heartcoren ihastuttavan leikkaa–liimaa-avantpopin yhteys nyky-Kiilaan on lähinnä henkinen. Tuota tuota -levyllä soi akustinen folk, jonka eteen sopivat kappaleesta riippuen erilaiset liitteen, kuten pakanallinen, suomalaiskansallinen, meditatiivinen tai progressiivinen.

Vuosien saatossa Kiila on paisunut duosta määrittelemättämän kokoiseksi kollektiiviksi. Tuota tuota soikin häilyvänä, väljänä ja varmasti luonnonmukaisena.
Lumoavimmillaan Kiila on levyn Viisi hirvasta -avauskappaleessa. Kitaranäppäilyt, jouhikko ja erilaiset killuttimet luovat rauhoittavat äänimaiseman, johon yhden soinnun ympärillä kieppuva stemmalaulu uppoaa kuin Kontio-saapas sammalmättääseen.
Humalluttaviin sfääreihin kohoaa myös Pöllötulkin mietteet -droneintrumentaali free-sooloineen.

Täydellinen levy Tuota tuota ei kuitenkaan ole – ei sillä, että se yrittäisikään. Esimerkiksi Portaissa-kappaleen puhti ei riitä millään lähes yhdeksään minuuttiin. Levyn suurin yllätys tavanomaisuudessaan on kuitenkin Kevätlaulu, joka kuulostaa tekstiä ja laulusuoritusta myöten erehdyttävästi Korppi-ajan Liekiltä. / Henri Turunen

Kiilan kansanmusiikkisävyjä pursuava folk kuulostaa tällä hetkellä parhaalta, mitä olen yhtyeeltä kuullut. Sävykäs sointi tuo paikoin mieleen Liekin progressiivisen popin. Pekko Käpin viulu ja jouhikko luo sointiin oman tunnistettavan soundinsa, joka vie kokonaisuutta ajattomaan suuntaan. Kaukaisuudesta kumpuavat lauluosuudet vahvistavat tätä ajattomuuden ja paikattomuuden tunnetta. Kiilan sointi on kauttaaltaan vuoropuhelua rujouden ja kauneuden välillä, mikä rakentaa levylle hienon jännitteen. / Antti Hurskainen

Kaksihenkisestä kokoonpanosta varsinaiseksi kollektiiviksi vuosien saatossa kasvanut Kiila ei hötkyile turhia. Edellisestä pitkäsoitostakin on toki kulunut jo viitisen vuotta, mutta lähinnä tarkoitan kiireettömyyshuomiolla tuoreen albumin sisältöä. Joukkion luomuhenkinen folkproge suorastaan vaatii istahtamaan mättäälle ja edes yrittämään rauhoittua hetkeksi. Albumin epämääräinen otsikko kuvaa menoa (tai pikemminkin sen puutetta) osuvasti: empiä saa, vaikka koko levyn ajan ja siitä eteenpäin. Monimerkityksellisesti viitataan myös tuottamiseen. Kyse on nähdäkseni ironiasta, sillä tulostavoitteista Kiila porskuttaa mahdollisimman kaukana.

Soiton ja laulun leijuva meditatiivisuus heittää ajatukset toistuvasti Love Recordsin sydänpaitaisiin aikoihin 1970-luvun alkuun. Esimerkiksi antaumuksella työstetty Kehotuslaulu muistuttaa hämmentävällä tavalla Tasavallan Presidenttiä itse teossa. Tuoreemmista tapauksista Kiila vertautuu paikoin entiseen Liekkiin tai Kuusumun Profeettaan – ilman molempien hard rock -fetissejä. Puitteet ovat siis monella tapaa kelvolliset, mutta valitettavasti itse biisimateriaali jättää lupaukset lunastamatta. Akustispainotteinen junnaus alkaa suitsukkeineen turhauttaa ilman sävellyksellisiä tai tekstillisiä oivalluksia. 1930-luvulla perustetun vasemmistolaisten kirjailijoiden ryhmittymän kaimabändi koskettelee yhteiskuntajärjestystä oikeastaan vain Portaissa -kappaleen aikana. Tällöinkin hieman kansanlaulumaisesta käsittelystä puuttuu vääryydestä kärsineen särmä. Mieleen nousevat lähinnä albumin takakannen iloiset otokset bändistä ruokailemassa. Tuota tuota vastaa täyden vatsan pöhöä.

Levy jättää ristiriitaisen jälkimaun. Asiaan ei koskaan päästä, vaikka asiana onkin asiaan pääsemättömyys. Hektiseksi julistetun arkipoprytmimme sekaan kyllä kiilataan, mutta pönkitys ei onttoutensa vuoksi tahdo pysyä paikallaan. Statementin tasolla arvostan Kiilaa. Itse musiikin laita on liian niin tai näin, öh, tuota. / Jukka Kastinen

Tuota tuota kuvaa otsikkona mainiosti Kiilan tuoreinta tuotosta. Kansanmusiikkia ja folkia sekoitteleva orkesteri ei hätiköi, vaan antaa musiikin virrata vapaasti omia polkujaan. Kiireettömästä, joskin samalla hieman jahkailevasta kokonaisuudesta erottuu selkeimmin Pekko Käpin soittama jouhikko, joka tuo Kiilan sointiin oman kiinnostavan lisänsä.

Albumi jakautuu rauhallisiin ja hillittyihin sekä vapaammin rönsyileviin kappaleisiin. Vallattomimmillaan se tuo mieleen jopa The Doorsin kaltaiset vahvasti psykedeliaan kallellaan olevat orkesterit. Alku on kuitenkin tunnusteleva: Viisi hirvasta vaikuttaa hapuilevalta, jopa aralta folk-palalta. Kevätlaulu lisää kierroksia ja todistaa samalla Kiilan kykenevän luomaan myös perinteisempää pop-kaavaa lähestyviä kappaleita.
Levyn haaveileva ja polveileva poljento on parhaimmillaan sulostuttavaa, mutta kokonaisuudesta puuttuu selkeä draaman kaari. Albumi ei torju kuulijaa käpertymällä itseensä, mutta sen koukut jäävät vajavaisiksi. Sanoitukset värittävät musiikkia pikemmin kuin ohjaavat sitä, ja laulu uppoutuu vain yhdeksi instrumentiksi muiden lomaan. Selkeiden kiintopisteiden puutteesta huolimatta Tuota tuota tarjoaa rauhoittavan tuumaustauon keskelle hektistä arkea. Sillekin on aina paikkansa.

LIVE Reviews:

Scotsman / Alistair Harkness / Glasgow, 16 March 2010

Opening for Roberts on this Tune Up tour are the Finnish sextet Kiila, for whose indeterminate amalgam of ambient, prog and folk-rock influences the term dubiously woolly might have been invented. For this Glasgow date only, they were thankfully sandwiched by an extra support slot from the young English singer Emily Portman, whose piquantly harmonised, eerily off-kilter renderings of traditional and original songs confirmed her as a noteworthy budding talent.

The Wire /  Derek Walmsley / London 30 April 2006

link to review / Ilkka Valpasvuo / Monsters of Pop -festivaali, Tampere 3.9.2009

[...] Siihen perään oli paha lähteä. Niinpä vaikka Käpin laulu ja soitto leimaa vahvasti myös Fonalin ”metsäfolk”-perheeseen lukeutuvaa Kiilaa, niin yhtyeen juurevan meditatiivinen soitanto ei tällä kertaa innostanut yhtään. Niinpä jätin kuusikon suosiolla tunnelmoimaan Telakan lauteille ja siirryin Klubin puolelle, jossa illan kattaus koostui Telakan tapaan kotimaisista voimista. [...]

Aamulehti / Antti Lähde / Monsters of Pop -festivaali, Tampere 3.9.2009

[...] Käppi oli lavalla myös hetkeä myöhemmin kuusimiehisen Kiila-yhtyeen jäsenenä. Jatkuvaa tyylillistä uudistumista ohjenuoranaan pitävä yhtye on viime vuosina malttanut keskittyä yhteen asiaan - suomenkieliseen folkrockiin - ja tulokset alkavat näkyä.

Lähes vuoden tauon jälkeen esiintymislavalle kivunnut yhtye soi elävänä huomattavasti voimakkaammin ja dynaamisemmin kuin levyllä.

Kiila malttaa antaa kappaleidensa hengittää ja asettua luonnollisiin uomiinsa. Kokonaisuuden kruunaa yhtyeen johtohahmon Niko-Matti Ahdin heittäytyvä laulusuoritus. [...]